WUONISLAKS - WUONISLAHTI - VUONISLAHTI 

Varhaishistoriaa

Varhaisimmat merkit Vuonislahden seudun asutuksesta ovat Litorina-kaudelta (6000 - 3000 eKr) Kivikauden tasataltta löytyi Jauhiaisesta, kourutaltan pala kylän edustalta ja toinen taltta Siikalahdesta. Mihin talttaa on kivikaudella tarvittu? Ilmeisesti sillä on koverrettu ruuhta, jotta päästiin vesille kalaan, elantoa hankkimaan. Kelvänjärven Haapasalmesta on löydetty reikänuija. Jauhiaisesta on myös löydetty poltetusta savesta tehty, myöhemmin järvimalmin peittämä malja.
Eva ja Paavo Ryynäsen nykyinen asuinsija, Paateri on mitä suurimmalla varmuudella seudun vanhimpia asuttuja paikkoja. Siitä todisteena ovat paikalta löytyneet kaksi keskeneräistä reikäkiveä (metsästäjän nuija), kiviaseen kappale, kvartsinen iskukivi sekä punaiseksi palanutta hiekkaa. Vuonislahden-Kelvän alueella on tutkimusten mukaan ollut Paaterin lisäksi kolme kivikautista asuinpaikkaa: Rekiniemi, Ala-Kelvän Lahtela ja Kelvän Kinnulanvaara. Kelvänjärven rannasta on löytynyt yksi todellinen aarre; viikinkiajalta peräisin oleva reikä- ja tappikoristeinen kupurisolki.

Kylän syntyminen

Vuonislahti kuuluu Stolbovan rauhan (1617) jälkeen syntyneisiin luterilaiskyliin. Tätä ennen paikalla lienee ollut asukkaita, mutta vasta 1600-luvun puolivälissä kylä alkoi varsinaisesti muodostua. Jauhiaisensalmen pohjoispuolella oli kuusi taloa ja eteläpuolella kuusi taloa sekä lisäksi Kelvänjärven rannalle nousi kaksi taloa. Arkistojen mukaan Vuonislahdessa oli v. 1651 kolme taloa, v. 1690 neljätoista taloa ja v. 1722 yhdeksän taloa. 1600-luvun lopun nälkävuodet ja ison vihan aika harvensivat väestöä kovalla kädellä. Perimätiedon mukaan Hiekkalan (nykyisin Kuivala) kuusikossa sijaitsee ison vihan aikainen kalmisto.

Vuonislahden ensimmäiset tilat ja asukkaat:
1651
JOKELA, Olli Mähönen. Tila sijaitsi aluksi Jauhiaisensalmen pohjoispuolella mutta siirrettiin myöhemmin eteläpuolelle.
HEIKKILÄ, Pekka (Okkonen, Ukkonen, Ahonen?) 
HASSILA eli KUKKOLA, Tapani Rätypuu, joka muutti ennen vuotta 1654 Enoon ja myi tilansa Antti Kakkiselle

1668
SAKSALA, Matti Kotilainen, kirkonisäntä ja mieromies, joka muutti Nurmeksesta. Tila siirrettiin Ala-Kelvälle
LAAMALA, Ala-Kelvä, Pekka Kekkonen
NIEMELÄ, keskikylällä, josta siirrettiin isonjaon yhteydessä Jauhiaisen etelärannalle, Antti Olkkonen

1673
HIEKKALA, Matti Veteläinen eli Lapveteläinen Yläluostasta
RANTALA, Paavo Kähkönen Ylikylästä. Luovutti tilansa v. 1683 Matti Mähöselle

1683
RÄTYVAARA, Mikko Tirronen, tila perustettu jo aiemmin.
KOTALAHTI, Paavo Kähkönen muutti Rantalasta
YLÄTALO, Matti Meriläinen (Mäntyvaara)
KELLOLA, Matti Hämäläinen, Mäntyvaara

1690
RUOKOLA, Kelvä, Juho Turunen
HALOLA, Kelvä, Paavo Tervosen autio
KORPILAHTI, Kelvä, Olli Laamanen. Muutti isonvihan aikana Kelvänsaareen ja jätti tilan pojalleen.

Nälkä panee kapinoimaan - väkevä kertomus Vuonislahdesta

Seuraavat tapahtumat ovat Pielisjärveltä 1600-luvun lopulta. 
Pielisjärveläiset talonpojat tunsivat tulleensa kohdelluiksi kaltoin, kun vuokraaja Engberg imi heidän verensä tyhjiin. Talonpojat päättivät valittaa itselleen kuninkaalle ja järjestäytyivät neljän mieromiehen (mieromies oli pitäjän talonpoikien itselleen valitsema edusmies) voimin pitkälle taipaleelle. Valituksen viejiksi valittiin Antti Hietanen, Matti Saastamoinen, Pekka Matinpoika Hulkkonen ja Matti Kotilainen, viimeksi mainittu Vuonislahden kylästä. Valituksessa tuomittiin Engbergin toimeenpanema Brahean kaupungin hävitys ja talonpoikien häädöt hovin tieltä. Vuokraajan väitettiin vaativan ylimääräisiä rasituksia, kyydityksiä ja toivottiin kreivin aikaisen arvioruplaluvun säilyttämistä. Lopuksi valituksessa toivotaan, että nämä asiat otettaisiin esille mieluiten valtiopäivien aikaan. Mieromiehet lainasivat 300 kuparitalaria oululaiselta porvarilta ja rahaa tarvittiinkin, sillä miehet viipyivät reissun päällä koko kevään ja kesän 1687. Vasta syyskuussa he pääsivät jättämään anomuksensa kuninkaalle. Kuningas ottikin valituksen vastaan ja siirsi sen tutkittavaksi kenraalikuvernööri Sperlingille. Kuningas evästi Sperlingiä, että talonpoikien verotus pitäisi järjestää kiinteän veron mukaan, se olisi myös kruunun etu. Kenraalikuvernööri Sperling piti talonpoikien valituksia ymmärtämättömyytenä ja levottomien sällien kirjelminä. Valitusten todellinen syy oli hänen mielestään papistossa, joka villitsi talonpoikia esivaltaa vastaan. Kenraalikuvernööri matkusti Tukholmaan ja sai kuninkaan muuttamaan mielensä. Kuningas antoi määräyksen asioiden perinpohjaisesta tutkimisesta, sillä ilmeisesti valitusten takana oli vain muutamia "levottomia päitä".
Mikä tämä Matti Kotilainen oikein oli miehiään? Muilla mieromiehillä näytti olevan kiinnekohtia Brahean porvareihin, mutta Matti Kotilaisen kohdalla voimme ainoastaan arvailla tilannetta. Pielisjärven kappalainen Markus Wendalius sekä kolme talonpoikaa menivät vuoden 1687 käräjillä takuuseen Kotilaisen lähes 300 kuparitalarin veloista viipurilaisille porvareille. Kotilainen omisti myös myllyn, joten hän joutui paljonkin tekemisiin muiden talonpoikien kanssa. Kappalainen ja talonpojat takasivat myös, että Matti Kotilainen tekee selvityksen vuokraajalle kirkon viinikassarahoista, joita oli kerännyt ja hoitanut muutaman vuoden. Kyseessä eivät olleet mitkään pikkurahat, vaan vuokraaja väitti kassasta hävinneen 548 kuparitalaria. Tällaista summaa oli talonpojan mahdotonta hävittää tai hankkia muutoin kuin kaupankäynnillä. Kaupankäyntiin viinikassanhoitajan toimi antoikin otollisen mahdollisuuden, sillä tehtäviin kuuluivat myös kirkkoviinin ostomatkat Viipuriin.
Sattuman oikusta tiedämme melko paljon Matti Kotilaisen kotioloista juuri mieromiesvuosilta. Matti Kotilainen avioitui aivan 1680-luvun alussa sotkamolaisen Valpuri Urpiaisen kanssa. Vuonna 1688 heillä oli ainakin kaksi pientä lasta. Vuonislahdessa Kotilaisen tilalla asui myös renki Juhani Parviainen vaimonsa Marketta Piipposen kanssa. Matti ei siis ollut mikään ihan mitätön isäntä koska pystyi pitämään renkiä. Matti Kotilaisen pitkät matkat Viipuriin ja Tukholmaan koituivat perheonnen turmioksi. Vaimo Valpuri tuli Matin toisen Tukholman matkan aikana raskaaksi. Kylällä tiedettiin, että lapsen isä oli Matin renki Juhani Parviainen. Mikään romanssi ei emännän ja rengin suhde liene ollut, sillä uteliaalle naapurille oli Valpuri kuvannut tapahtunutta: "Kusipa hän kuin koira kantoon." Renki Parviainen puolestaan rehvasteli naapurille: "Liiaksi sitä onkin kisaa meidän emännällä." (Lainauksia Pielisjärven talvikäräjiltä.) Kyläläiset alkoivat puuttua asiaan Parviaisen mielestä liian tarmokkaasti ja niin hän päätti paeta. Kun Matti Kotilaisen veli Olli yritti ottaa Parviaista kiinni, pisti Parviainen hänet puukolla hengiltä. Mustasukkainen rengin vaimo Marketta yritti puukottaa Valpuria saaden aikaan suuren haavan jalkaan.
Matin palatessa Tukholmasta tammikuun lopulla 1689 kuuli hän jo Lieksassa renki Parviaisen maanneen hänen vaimonsa ja laittaneen tälle lapsen. Kun Matti saapui takaisin kotiin Vuonislahteen, oli Valpuri naapurissa kyläilemässä. Valpurin kotiuduttua ryhtyi aviomies kovistelemaan vaimoaan. Kahdeksan kuukautta Tukholman matkalla viipynyt mieromies tiukkasi vaimoltaan, kuinka tämä lähtee naapuriin ja jättää pienet lapset kotiin ilman hoitoa. Lisäksi hän oli kuullut kyliltä ihan hulluja Valpuri-vaimostaan. Matti sanoi Valpurille: "Sinun kanssasi ei ole koskaan hyvä, sinun ei tulisi olla lainkaan paksu." Sanavalmis Valpuri vastasi miehelleen: "Se kuin isännän sijaan jätetään, se isännän työtä tekee."
Matti Kotilainen lähti välittömästi kiertämään pitäjää ja vaatimaan luvattuja Tukholman matkarahoja itselleen. Hän uskoi Valpurin ja lastensa huollon Juhani Turuselle, jonka oli määrä ottaa avaimet talon emännältä. Helmikuun alussa Matti Kotilainen kuuli kirkkoväeltä, että vaimo oli karannut Venäjälle. Tämä ei ihan pitänyt paikkaansa, sillä Valpuri oli kiertänyt Repolan kautta Sotkamoon. Matkalla Korpisalmessa Valpuri synnytti pojan ja jatkoi sitten matkaansa Sotkamoon, jossa oleskeli vanhempiensa luona. Tammikuussa 1690 Valpuri tuli Vuonislahteen tervehtimään lapsiaan. Isäntä ei tosin sattunut olemaan kotosalla - hän oli jälleen matkoilla Viipurissa. Tapahtumat olivat liikaa Matti Kotilaiselle ja hän otti eron vaimostaan. Keväällä 1689 Matti sai käräjiltä lausunnon asiasta ja kesäkuussa Viipurin piispa allekirjoitti konsistorin kirjeen, jossa ero myönnettiin. Valpuri yritti perätä kunniaansa takasin vuoden 1691 talvikäräjillä, huonoin tuloksin. Hänet tuomittiin menettämään henkensä tekemiensä syntien vuoksi. Kuolemantuomio tuli kuitenkin aina alistaa hovioikeuden vahvistettavaksi. Tuomion täytäntöönpanosta tai hovioikeuden vahvistuksesta ei ole tietoa.
Vuoden 1689 talvikäräjillä puitiin Antti Hietasen ja Matti Kotilaisen viimeisintä valitusmatkaa Tukholmaan kuninkaan luo. Salomon Engberg kysyi käräjärahvaalta, oliko se yksissätuumin lähettänyt mieromiehet Tukholmaan. Talonpojat tunnustivat, että he olivat yhteisestä sopimuksesta lähettäneet mieromiehet anomaan helpotusta hovin päivätöihin, veroihin sekä käräjäkauppoihin. Engberg väitti olevansa hankalassa välikädessä, sillä hän oli suorittanut kruunulle maksunsa oikein kun taas niskoittelevat talonpojat kieltäytyivät maksuista, jotka hänen mielestään kiistatta piti maksaa hoville. Tilanne kärjistyi siihen pisteeseen, että mieromiehet lähtivät vielä kerran valitusmatkalle Tukholmaan. Ilmeisesti loppusyksystä 1691 vangittiin Turussa neljä valituksenviejää, Matti Kotilainen heidän joukossaan. Kaksi vangittua päästettiin vapaaksi mutta Kotilainen ja Hietanen jätettiin tyrmään pitkäksi ajaksi. Vielä syyskuun alussa 1692 asianajaja laati heidän kanssaan kirjeen kuninkaalle. Siinä vuokraaja Engbergiä yhä syytettiin liian korkeasta verotuksesta ja mieromiehet katsoivat tulleensa syyttä pidätetyksi. He olivat 800 savua käsittävän pitäjän edusmiehiä, jotka talonpojat olivat lähettäneet valittamaan. Nöyrästi he anoivat, että heidät vapautettaisiin vankilasta, jossa he eivät saaneet ruokaa eikä juomaa.
Turun hovioikeuden päätös syksyllä 1692 merkitsi täydellistä tappiota mieromiehille ja talonpojille. Mieromiehet Hulkkonen, Kotilainen ja Hietanen tuomittiin korkeisiin sakkorangaistuksiin kenraalikuvernöörin vastustamisesta, törkeistä syytöksistä vuokraajaa vastaan sekä tuomarien kunnian loukkaamisesta. Hietanen ja Kotilainen tuomittiin lisäksi rahvaan villitsijöinä raippoihin ja karkotettavaksi maasta. Kuningas vahvisti päätöksen 11.11.1692. Pielisjärven rahvas sai tiedon päätöksestä vuoden 1693 talvikäräjillä. Päätös oli ankara suonenisku talonpojille, jotka määrättiin maksamaan kruunulle aiheutuneita kuluja 1200 hopeatalaria, mikä summa kruununvoudin tuli periä talonpojilta näiden arvioruplaluvun mukaisessa suhteessa. Nälkävyötä piti entisestään kiristää. Turun hovioikeus oli lisäksi tuominnut joka kymmenennen miehen ruoskittavaksi, mutta kuningas armahti talonpojat tästä rangaistuksesta. Mikäli talonpojat vielä syyllistyisivät niskurointiin, rangaistaisiin heitä siitä välittömästi. Hovioikeuden tuomio mieromiehille Matti Kotilaiselle ja Antti Hietaselle oli jo pantu toimeen. Heidät oli viety kaularaudoissa Pommeriin.
Edellä olevan mielenkiintoisen koosteen Matti Kotilaisen elämästä on koonnut Kimmo Katajala, joka kertoo sen kirjassaan Nälkäkapina. 

Kaskenkaadosta pelloille - Kolin takamailta omille saroille

Pielisen rantojen mäet soveltuivat erinomaisesti kaskiviljelyyn; Kaakkurinvaara, Korpivaara, Laveavaara, Leppävaara, Mäntyvaara, Salmivaara, Satulavaara jne. olivat kylän tilojen kaskimaita. Kaskissa viljeltiin pääasiassa naurista, ruista ja pellavaa. Valtiovalta alkoi 1700-luvun loppupuolella huolestua kaskeamisen laajuudesta ja maaherra Ramsay kielsikin v. 1773 metsien pyältämisen ja kaskeamisen. Toisen kerran kaskeamista yritettiin saada kuriin kuninkaallisella asetuksella, joka säädettiin v. 1793. Kielloista huolimatta kaskeaminen jatkui Pielisen rannoilla pitkälle 1800-luvulle ja joissakin paikoin jopa 1900-luvulle saakka. Kolin metsät Pielisen vastarannalla olivat aina kylän synnystä lähtien vuonislahtelaisten kaskimaita, joista he pitivät tiukasti kiinni. Mustarintainen (Koli) oli niin pelottava paikka ettei sinne oikein uskallettukaan asettua pysyvästi asumaan. Kolin haltijoita piti lepytellä ja lyylitellä jotteivät ne olisi vihojaan ihmisiin purkaneet. Kolin ensimmäinen asukas, Antti Meriläinen asusti Kolilla vuosina 1679-83, mutta muutti sitten Vuonislahteen. Kolilla oli 1700-luvun puolivälissä viisi taloa, jotka kaikki kuuluivat Vuonislahden "huutoon". Kolin ja Hattusaaren tilat muodostettiin itsenäisiksi tiloiksi vasta 1800-luvulla, kun isojaossa muodostettiin Kolin ja Hattusaaren jakokunnat. Niemenmaasta, joksi Kolia silloin kutsuttiin, käräjöitiin 1760-luvulla kun Kolia ympäröivien alueiden asukkaat omivat vaaroja itselleen. Pielisjärven merkkimies Korpi-Jaakko pyrki edistämään suoviljelystä ojituksen avulla. Renki Antti Holopainen pyrki vuonna 1769 Vuonislahden soiden ojittajaksi mutta ei saanut lupaa, sillä kylässä toimi jo ojittaja nimeltä Keränen. Kylän innokkain soiden raivaaja 1800-luvun puolivälissä oli Lapalien Lauri Turpeinen.
Viljelijöitä verotettiin 1700-luvulla syksyisen elonleikkuun aikaan tehdyn arvion mukaan. Yksi Pielisjärven arviomiehistä v. 1729 oli Matti Kotilainen Vuonislahdesta. Koska arviomiehet eivät saaneet korvausta työstään vaan joutuivat tekemään sitä kiireisimpään työaikaan, oli tehtävä luonnollisesti vähemmän houkutteleva. Valitusten jälkeen siirryttiin 1760-luvulla ns. keskiveron käyttöön. Kylän tilat olivat ilmeisesti suhteellisen hyvässä kunnossa ja tuottavia. Tästä todisteena Antti ja Tahvo Turusen rakennukset todettiin v. 1779 hyväkuntoisiksi ja seudun parhaimmiksi - neljä huonetta ja tarpeelliset ulkorakennukset.
Suurin tilojen elämää koskenut uudistus oli isojako, joka Vuonislahdessa käynnistettiin vuonna 1789. Isojaossa viralliset maanmittarit mittasivat ja kartoittivat kylien maat samalla arvioiden maan laadun. Pellot ja niityt jaettiin kahteen luokkaan ja metsä luokiteltiin kaskimaaksi, muuksi metsäksi tai louhikoksi. Tämän jälkeen ryhdyttiin vetämään tilusten rajoja. Isojaon yhteydessä Vuonislahteen liitettiin Julkuvaara. Isojaon toteuttaminen ei kuitenkaan sujunut hetkessä ja lopullisesti se saatiin päätökseen vasta 1900-luvun alussa. 
Aina ei saatu edes tarpeeksi syömäviljaa, mutta tästä huolimatta paloviinan polttaminen oli tavallista. Sitä sai polttaa kahden kuukauden aikana keväällä. Antti Kukkonen vaati vuoden 1803 käräjillä Aatami Ryynäseltä takaisin lainaamiaan 164 kannua paloviinaa, jotka tämä oli luvannut maksaa takaisin luonnossa tai 40 killinkiä kannulta.

Vuoden 1820 maakirjan mukaan Wuonislax-kylässä oli seuraavat tilat:

Påhl Rynäin, 2. Anders Turuin, 3. Adam Kähkönen, 4. Michel Turunen, 5. Henric Turunen, 6.Eric Sikiö, 7. Henric Kuckoin, 8. Petter Turuin, 9. Johan Tossavain, 10. Petter Korkoin, 11. Adam Kähköin, 12. Påhl Tirroin, 13. Henric Nevalain, 14. Anders Turuin, 15. Petter Halonen, 16. Anders Kuckonen, 17. Eric Turuin, 18. Olaf Tossavain, 19. Anders Tolvain, 20. Anders Turunen, 21. Mats Eronen, 22. Henric Turunen, 23. Petter Martikainen, 24. Olaf Turunen, 25. Johan Kordelain, 26. Staffan Turunen, 27. Petter Kähkönen, 28. Anders Saarelain, 29. Olaf Karppinen, 30. Johan Turunen, 31. Mats Lampén, 32. Petter Saarelain, 33. Johan Siponen, 34. Gustaf Turpein, 35. Anders Rynäin, 36. Olaf Turpein, 37. Matts Turunen, 38. Johan Turunen. 

Tiloja oli 38 ja savuja laskettiin olevan yhteensä 83.
Peltopinta-ala oli 1820-40 -luvuilla noin kymmenen tynnyrinalaa/tila mikä merkitsi, että Vuonislahdessa oli reilut 400 tynnyrinalaa peltoa. Tämän lisäksi niittyä oli noin 60 tynnyrinalaa taloa kohti eli yhteensä yli 2 500 tynnyrinalaa (tynnyrinala on 0,494 hehtaaria). Karjan osalta on vuonna 1834 kirjattu kylällä 97 hevosta, 339 lehmää ja 428 lammasta - näillä luvuilla mitattuna vain Lieksa menee edelle ja Vuonislahti on Pielisjärven "maaseutukylien" ykkönen karjataloudessa. Kaskimaita ja metsää kyläläisillä oli liki 30 000 tynnyrinalaa, mikä jaettuna talojen kesken tekee noin 240 tynnyrinalaa kaskimaata ja 430 tynnyrinalaa metsämaata tilaa kohden (vuoden 1827 tilaston mukaan).
Asukasluku lisääntyi niin, että vuonna 1860 Vuonislahdessa oli henkikirjoilla 852 ihmistä ja lisäksi kirjattiin 9 irtaimeen väestöön kuuluvaa, mikä oli 10 % koko Pielisjärven pitäjän väkiluvusta. Lieksan lisäksi ainoastaan Viensuun kylä oli väkirikkaampi kuin Vuonislahti. Asukasluku kehittyi seuraavasti: v. 1870/624, v.1881/962, v. 1890/1070, v. 1900/1042, v. 1910/1176. 1860-luvun nälkävuodet näkyvät selvästi luvuissa; väkeä on sekä kuollut että muuttanut leivän perässä muualle. 1900-luvun alun kasvu johtuu puolestaan suurelta osin rautatien rakentamisen mukanaan tuomasta väestä.

Pielisen itärannan liikennettä ja kestikevareita

Keskiajalla Pohjois-Karjalan läpi johti tärkeä kansainvälinen kauppatie, jota myös Nousian reitiksi kutsutaan. Reitti vei Laatokan rannalta Käkisalmesta Pohjois-Karjalaan, eteni Pielistä pitkin ja jatkui Oulujärven kautta pohjoiseen Pohjanlahden rannikolle. Reitistä on tarkka kuvaus 1550-luvulta, jolloin Nousia Venäläinen kertoi siitä kuningas Kustaa Vaasan asiamiehelle, Jaakko Teitille. Nousia mainitsee kertomuksessaan, että Pielisen molemmin puolin asui venäläisiä. Luultavasti hän kuitenkin tarkoitti sanonnallaan enemmänkin karjalaisia. Ruotsin valta ei tuolloin vielä ulottunut Pohjois-Karjalaan ja väestö oli pääosin ortodokseja. Oletettavaa on, Nousian reitin kulkijat poikkesivat matkoillaan maissa myös nykyisen Vuonislahden kylän kohdalla, olihan se maantieteellisesti sopiva pysähdyspaikka.
Tieverkko sai alkunsa talviteistä - kesällä oli helpompi liikkua vesillä kuin yrittää eteenpäin metsiä pitkin. Vähitellen ratsupoluista kehittyi teitä sillä tarvitsivathan sekä kauppamiehet että valtion virkamiehet, joskus sotilaatkin, kulkukelpoisia reittejä. Valtiolliset ja sotilaalliset seikat ovat vaikuttaneet reittivalintoihin kautta aikojen. Lisäksi paikalliset ihmiset ovat muovanneet omia polkujaan käydäkseen kirkolla, käräjillä, myllyssä tai sukulaisissa vierailulla. Pielisen itärantaa myötäilevä tie sai alkunsa ns. pikkuvihan aikana 1742. Venäläisten huoltoyhteys Pohjanmaalle johti Savon ja Karjalan kautta. Miehitysvallan huoltokuljetusten vuoksi lienee syntynyt ajatus kesätien raivaamisesta Sortavalasta Kajaaniin ja raivaustöihin määrättiin paikalliset talonpojat. Tätä vanhaa tietä on vielä nähtävissä Vornalla, jossa se on saanut virallisen museotien statuksen. Uusi kantatie 73 valmistui 1960-luvun alussa; siihen saakka piti linja- ja kuorma-autojenkin taiteilla todella kapealla ja kiemuraisella, tosin tavattoman kauniilla harjutiellä. Jokien ja salmien ylittäminen aiheutti paljon vaivaa ja kulunkeja. Pielisjärvellä helmikuussa 1782 pidetyn pitäjänkokouksen pohjalta maaherra antoi julistuksen, että pitäjästä oli koottava maksuja lauttaveneen hankkimiseksi ja laiturien rakentamiseksi Vuonissalmelle. Niin kauan kuin salmessa ei ollut siltaa, tuli lautturille suorittaa maksu erikseen henkilöistä, hevosista ja kärryistä. Samana vuonna vuonislahtelaiset ilmoittivat tahtovansa rakentaa ja ylläpitää sillan Vuonissalmen yli, jos heidät vapautettaisiin tientekovelvollisuudesta. Vuonissalmen silta saatiin vihdoin aikaiseksi 1800-luvun alussa mutta se jouduttiin purkamaan Suomen sodan melskeissä. Uusi, 360 kyynärää pitkä silta valmistui 1800-luvun puolivälissä ja se oli merkittävä rakennelma omana aikanaan. 
Kestikievarit toivat helpotusta matkustavaisten taivallukseen. Vuoden 1752 valtiopäivillä tehtiin päätös majatalojen perustamisesta maaseudulle, kestikievariasetus oli tullut jo aiemmin. Kruununvouti Wallenius esitti Pielisjärvelle kestikievareiden perustamista mm. Kelvälle, Vuonislahteen ja Lieksaan. Ajatus oli hyvä mutta toteutus takkusi. Vuonna 1786 Pielisjärven kestikievaritaloiksi ehdotettiin Lieksan ja Enon väliltä seuraavia tiloja: Lieksasta lautamies Lauri Mustonen kyyditsisi talollisen Heikki Heikinpoika Turusen taloon Vuonislahdessa, mistä tämä jatkaisi talollisen Pekka Halosen taloon Kelvällä ja tämä edelleen kyyditsisi vieraat Markus Saastamoisen taloon Haapalahden kylässä. Välimatka Lieksasta Vuonislahteen oli kuitenkin liian pitkä, joten välille tarvittiin lisäetappi. Vuoden 1818 tietojen mukaan oli Kelvän kestikievari tilalla numero Vuonislahti 15, Vuonislahden kestikievari tilalla numero 4 Njemelässä eli Niemelässä, siis nykyisessä Herranniemessä, jota siihen aikaan isännöi Mikko Turunen. Kestikievareiden paikat ja niiden isännät vaihtuivat tarjousten edullisuuden perusteella.1800-luvun puolivälin jälkeen Kelvän majatalo oli Tirrolassa (nro 26) ja Vuonislahden majatalo Heikkilässä (nro 10) eli Kirkkolassa. Vuonna 1880 Vuonislahden ja Siikavaaran kestikievarit lakkautettiin ja niiden puoliväliin, Kotalahdelle, tuli uusi kestikievari. Syyksi esitettiin tarpeettoman pienet välimatkat, joskin mahdottomiin mennyt kilpailu Vuonislahden majatalon pidosta sekä Siikalahden talon köyhtyminen lienevät osaltaan vaikuttaneet tehtyyn päätökseen. Vuodelta 1885 löytyy kuitenkin jälleen Vuonislahden kestikievari asiakirjoista, joiden mukaan päivittäin oli keskimäärin kaksi kyytiä. Matkustavaisten luettelossa on mm. Uno A. Mustonen, kauppaneuvos A.J. Mustosen poika. Rautatien valmistumisen jälkeen 1910-luvulla tarvittiin kestikievareita jonkin aikaa junalla matkustajien majoittamiseen, joten Vuonislahdenkin kestikievari oli vielä toiminnassa 1910-luvun alussa aina vuoteen 1915 saakka. 

Kalavale ei oo syntii ensinkään

Pielisen ranta-asukkaille kalastus on aina ollut tärkeää. Pielisellä kalastettiin pääasiassa nuotalla ja saalis käytettiin omissa talouksissa. Kun verot tavallisesti koottiin viljana, saatiin Pielisjärvellä 1600-luvulla lupa suorittaa ne viljan sijasta kapakaloina. Syksyllä kun kalareissut kestivät viikkokausia, tarvittiin kalasaunoja. Elias Lönnrot mainitsee v.1837 matkakertomuksessaan käyneensä Vuonislahdessa, missä otti osaa kalakemuihin Pielisen saaressa. Voi olettaa, että kyläläiset ovat vieneet Lönnrotin jollekin vanhalle kalasaunalle iltaa viettämään. 
Vuodelta 1762 on merkitty muistiin käräjäasia, jossa Vuonislahden kylän asukkaat valittivat, että ilomantsilainen talollinen Räty kalasti heidän vesillään Läpikäytävän, Rägän ja Torhalahden alueilla. Seuraavalla vuosikymmenellä perustivat Lieksan kylän talolliset Erik ja Paavo Ikonen Siikakosken kalastamon. Kruunu otti koskia kalastukseen ja vuokrasi niitä yksityisille tiettyä veroa vastaan; Siikakosken kalastamosta maksettiin veroa yksi talari. Siikakosken kalastamosta on säilynyt pieni tarina vuodelta 1911, jolloin kalastamon vuokrannut Onni Niiranen valitti kalastuksen tarkastajalle, että kalojen kutuaikana kymmenet miehet kävivät koskella luvattomasti. Poliisi Horttanainen valvoi rantoja jonkin aikaa, mutta mitään epäilyttävää ei ilmennyt. Salakalastajat ilmeisesti kavahtivat virkavaltaa ja etsiytyivät ainakin tarkastuksen ajaksi muille apajille.
Eduskunta sääti vuonna 1912 uuden kalastuslain, joka määräsi jakamaan vesialueet kalastuskuntiin. Vuonislahdessa kalastuskunta järjestäytyi vasta 1960-luvulla, ilmeisesti kalastus sujui hyvin ilman organisoitunutta toimintaakin. 
Kalastus oli sen verran vakavaa työtä, että kylän miehet muistelevat kirkonkellojen soitonkin olleen kiellettyä Lieksassa lahnankudun aikaan. Parhaat kala-apajat olivat tarkoin varjeltuja salaisuuksia, joista ei juuri ulkopuolisille hölisty. Jokainen talo pyrki huoltamaan omat pyydyksensä its, mutta kyllä ammattilaisiakin tarvittiin. Vuonislahdessa asusti radan rakennustöiden mukanaan tuoma Verkko-Heikki, joka taisi sekä verkkojen kutomisen että paikkaamisen. Verkko-Heikki asusteli pyöreine Anni-vaimoineen sillan kupeessa. Kalamiesten jutut ovat tunnetusti vähän uskon asia, joten kylällä onkin tuttu sanonta: kalavale ei oo syntii ensinkään.